CHARLIE MCCOY & THE ESCORTS – Screamin’, Shoutin’, Beggin’, Pleadin’ –
The Rock’n’Soul Recordings From 1961–69
(Bear Family BCD17634)
Mitä hiivattia, Charlie McCoy, eräs maailmankaikkeuden työllistetyimmistä roots-sessiomuusikoista, ennätti luoda pitkän ja hienon karriäärin blues- ja soul-laulajana ennen kuin monet edes osasivat kysyä häntä puhaltamaan studioon sittemmin Nashville-countryn tavaramerkiksi muodostunutta huuliharppuaan. Grammy-palkittu Country Music Hall of Famen jäsen ei totisesti soita edellisten musiikinlajien edustajana kelloja monelle tänäkään päivänä. Kenties lukuun ottamatta hänen jossain määrin tunnettua esikoissingleään, Bear Familyn hieno artistinosto saattaa hyvinkin olla ensimmäinen kerta, kun McCoyn 1960-lukuista tuotantoa on koottu kattavasti yhdelle albumimitalle. Ja kyllä, se tarjoaa yllätyksiä.
Nuoren Charlien 1960-luvun alussa kokoama yhtye kantoi nimeä The Escorts. Hän itse oli juuri muuttanut Nashvilleen synnyinseuduiltaan Miamista, nimenomaisena tarkoituksenaan hankkia jatkossa elantonsa studiotyöläisenä. Jo tätä ennen McCoy oli kirjoittanut yhdessä kokeneempien Kent Westberryn ja Gilbert Mettersin kanssa rhythm’n’blues-henkisen kappaleen Cherry Berry Wine, jonka hän päätyi myös laulamaan levylle. Cadence-merkin tammikuussa 1961 julkaiseman debyyttisinkun kääntösivulle valikoitui Marijohn Wilkinin laatima bluesahtava shuffle My Little Woman. Kakku yllätti tekijänsäkin nousemalla muutaman kuukauden sisällä Billboardin Hot100-listan toiseksi viimeiselle paikalle.
Sen sijaan, että McCoy olisi lähtenyt alkupyrähdyksen rohkaisemana soitellen sotaan sooloartistina, hänen haaveenaan ollut sessiouransa käynnistyikin miltei varoittamatta. Ensimmäisiin työtehtäväiin kuuluivat huuliharppuosuudet ruotsalaissensaation, Ann-Margretin levyttämällä ensiversiolla Westberryn ja Wilkinin kirjoittamasta uusimmasta hengentuotteesta I Just Don’t Understand sekä Roy Orbisonin Candy Manilla. Kahden Top40-hitin jälkeen Charliella ei juuri ollut tarvetta peruutuspeiliin kuikuilla.
The Escortsilla oli kuitenkin oma elämänsä elettävänä. McCoy mm. pyöritti bändikavereineen Nashvillessä The Sack -klubia sekä sai tietysti aika ajoin myös mahdollisuuksia tehdä soololevytyksiä. Ryhmän ensimmäinen yhteistyö äänitemarkkinoilla oli syksyllä 1961 äänitetty ja helmikuussa 1962 julkaistu Cadence-neliviitonen I Just Want To Make Love To You / Rooster Blues. McCoyn jo pieneksi käsitteeksi muodostunut huuliharpunsoitto hallitsi rotevia bluesklassikkotulkintoja hänen hienon negroidin laulusoundinsa ohella, mutta kassavirtapotentiaalia Nashvillen väki ei esityksissä nähnyt. Toimintansa vuoteen 1964 mennessä lopettaneelta Cadencelta McCoy siirtyi seuraavaksi työskentelemään Monument-merkille – ja puuhaa riitti. Keväästä 1964 loppuvuoteen 1967 The Escortsin plakkariin oli kertynyt peräti kahdeksan sinkkua, joiden kappalekirjoon kuului niin lauluyhtyepoppia (mm. miehinen versio Will You Love Me Tomorrow’sta, Byrds-henkinen The Boy From England ja folkahtava Let Him Go) kuin yhä entisestään ”mustentunutta” bluesia (mm. Bo Diddley -tyyliin riuhtova Harpoon Man sekä garagerokahtavan karheat versiot Muddy Watersin I’m Readysta ja G.L. Crockettin It’s A Man Down There’stä) sekä vähitellen myös isosoundista Motown-vaikutteista soulia (mm. Girl (Those Were The Good Old Days), Screamin’, Shoutin’, Beggin’, Pleadin’, My Baby’s Back Again ja Marvin Gayen Stubborn Kind Of Fellow).
Monument-jakson kruunasi kesällä 1968 ilmestynyt LP ”The World Of Charlie McCoy”, joka koostui lähes yksinomaan alkuperäisten hengessä tehdyistä (joskin toki useimmiten McCoyn munnarilla sooloilluista) soul- ja bluescovereista. Eittämättä alan harrastajiltakin vähemmälle huomiolle jääneen albumin huippuhetkiä edustivat mm. Little Walterin bravuuri Juke sekä jäntevät luennat Jr. Walker & The All Starsin Shotgunista ja Rufus Thomasin Jump Back Babysta. Stevie Wonderin harputtelua McCoy demonstroi peräti kahden näytteen, Up Tightin sekä Fingertipsin edestä, ja olipa mukaan livahtanut myös sangen intressantti huuliharpputulkinta The Beach Boysin Good Vibrationsista.
Pitkäsoiton teon aikoihin McCoy ja The Escorts alkoivat jo olla liian kiireisiä ja kysyttyjä ennättääkseen enää keskittyä omiin yhtyeprojekteihinsa. Toisaalta McCoyn suuntautuminen countryyn ohjasi hänen musiikillisen kiinnostuksensa jatkossa yhä perusteellisemmin pois vanhan bändinsä tyylillisestä leipälajista, eikä laulaminenkaan vaikuttanut enää houkuttavan entiseen tapaan. Viimeinen osittain samojen soittajien kanssa syntynyt mutta pian kuluttajien keskuudessa unohdettu The Gas Lantern -nimen saaneen kokoonpanon single Rising Sons -merkillä 1968 koostui southern rokahtavaan tyyliin esitetyistä harppuinstrumentaaleista Mach 1 ja Hoot Owl Blues. Lukemattomilla miljoonahiteillä soittanut huippuorkesteri katosi suosiolla ”takavasemmalle”, tulematta mainituiksi listatilastoissa kertaakaan koko olemassaolonsa aikana.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 3/2023)
